Ensin mietittiin. Sitten päätettiin. Ja lopuksi järkkäiltiin. Minä, Jukka ja Topi olimme Ranskassa Lamotte-Beuvronissa valjakkourheilun sulanmaan EM kisoissa 26.11-01.12.
Lento Hki-ORly lähti keskiviikkona 26.11 aamupäivällä. Käskyllä "mene mökkiin" kiipesi Topi lentoboksiin ja aloitti matkan. Kaikki sujui molemmilla lentokentillä yllättävän sujuvasti. Pariisin orlyn lentokentältä vuokra-auto alle, 170 km ajettuamme, olimme kisapaikalla. Bueno.
Torstai 27.11 tsekkasin radat. Pienet vedotkin tehtiin koiralle. Perjantai oli veteraanien ja junioreiden kisa päivä. Tunnelma alkoi tiivistyä!
Lauantaina 29.11 rata 3,3 km. Starttasimme luokan viimeisinä. Koko päivän jännittäneenä siis viivalle. Lähtö on ollut aina hyvä Topin kanssa, ja tälläkin kertaa ampaistiin rivakasti liikkeelle. Rata kiemurteli joen yli sillan kautta, hevosaitaukseen reunoja ja ravintolan edestä. Peltojen keskeltä loppu suoralle ja viimeiseen hevosen kenkään. Kaksi erittäin hyvin onnistunutta ohitusta sattui pätkälle. Luppakorvat lepattivat ja saatiin tehtyä hyvä veto. Toki ne luppakorvat pyörivät ratahenkilöiden ja valokuvaajien kohdilla, mutta sen verran irtoaa jopa minulta ymmärrystä nuorelle koiralle. Vauhti riitti ensimmäisen päivän jälkeen sijalle 6.
Sunnuntaina sattui ja tapahtui. Päivä oli kostean kolean sumuinen. Vaikka kuinka aloitin alkuverkan ajoissa ja tein terävät vedot ja lyhyet venytykset, jäi jalka parat melko kankeiksi. Vaan on sitä ennenkin rutistettu happoja valmiiksi jämähtäneisiin lihaksiin, no problemo. Tai niinhän minä luulin.
Lähdössä se sitten tapahtui: Jukka valmisteli Topia starttiin ja kolme minuuttia ennen lähtöä koira pyöräytti itsensä pannasta irti. Kului n. Silmän räpäys ja alkoi uskomaton kiihdytys ja huuto koiran perään. Voin kertoa, ettei tästä kaksikosta ole koskaan lähtenyt niin saatanallista huutoa. Ja kappas, lurppakorva kuuli ja kaarsi 50m yksinäisen kiihdytyksen jälkeen takaisin lähtöön ja napsautin liinan valjaisiin, ja ehdin omaan starttiini. Syke tuossa kohtaa rapiasti yli 200 ja kurkku ruti kuivana. Ja matkaan, t-risteys josta käännyttiin pidemmälle reitille 5,5km tuotti hankaluuden, jossa piru vie, takaa tullut niittasi meidät kiinni. Ei auttanut muu kuin peesata loppusuoralle. Näin tipahdettiin sijalle 7.
Suorituksen jälkeen nautiskelin harvinaisesta herkusta, kun säärilihakset vetivät kaikkien aikojen kramppiin. Ai että.
Ekat ulkomaan canicross kisat korkattu, ei me huonoja oltu, vaan aiotaan tulevaisuudessa olla parempia. Isompaa vaihdetta silmään. Kiitos suomen huippu hyvälle maajoukkueelle!
-Hanna
